Koiran parvovirukset

Ensimmäinen tunnettu koiran parvovirus (CPV-1) löydettiin jo vuonna 1967. Suurin osa tämän viruksen tartuttamista koirista on oireettomia. Virus tunnetaan myös nimellä MVC (Minute Virus of Canines). Vaikka virus voi aiheuttaa ruoansulatuskanava- ja hengitystieoireita, sen merkitys taudinaiheuttajana on vähäinen.

Parvovirusripulin aiheuttaja eli koiran parvovirus (CPV-2, Canine Parvo Virus) kestää hyvin erilaisia ympäristöolosuhteita (lämpötila ja pH) ja voi säilyä tartuntakykyisenä suotuisissa oloissa useita kuukausia. Se kestää myös käsittelyn yleisimmillä desinfektioaineilla.

Tästä parvoviruksesta (CPV-2) kehittyi 1980-luvulla kaksi uutta tyyppiä, 2a ja 2b. Nykyään nämä tyypit ovat käytännössä syrjäyttäneet alkuperäisen viruksen. Mielenkiintoista näissä virustyypeissä on se, että ne pystyvät lisääntymään myös kissan soluissa.

Uusin tunnettu parvovirustyyppi löydettiin Italiasta vuonna 2001. Se sai nimen koiran parvovirus 2c. Saksassa tehty vanhojen viruskantojen retrospektiivinen tutkimus on osoittanut, että tämä virustyyppi on kiertänyt koirissa jo vuodesta 1996 lähtien. Virustyypistä 2c on julkaistu havainto vuodelta 2007 Etelä-Amerikasta, joten on todennäköistä, että se on levinneisyydeltään käytännössä maailmanlaajuinen.

Uudet virustyypit ovat kehittyneet evoluution seurauksena ja sopeutuneet paremmin isäntäeläimiinsä. On mm. todettu, että virustyyppejä 2a ja 2b erittyy paljon runsaammin sairaan koiran ulosteisiin kuin alkuperäistä virusta. CPV-2b kanta saattaa tartuttaa pennut, vaikka niillä olisikin suhteellisen korkea emolta saatujen maternaalisten vasta-aineiden taso. Tuoreimmalla parvovirustyypillä 2c tehdyissä tutkimuksissa on lisäksi havaittu, että joissain tapauksissa virusta saattaa erittyä ulosteisiin hyvin pitkiä aikoja, pisimmillään jopa 51 päivän ajan.

koiran parvovirus